susannaisohanni's posterous

Voittaja hymyilee, kiittää ja kumartaa

Eilen tuli tuplavoitto MTL Communications Awardseissa, kun Netprofile pokkasi palkinnot B2C- sarjassa HeiaHeia, sohvaperunat liikkeelle! -työllä ja Vaikuttajaviestintä-sarjassa Ciscon laajakaistatutkimuksesta 100 megan Suomen rakentamiseen - työllä.  

Tuntuu aivan upealta! Syke oli koko eilisen päivän ja illan niin korkealla, että siitä pitäisi saada liikuntasuoritus HeiaHeiaan.

Kiitokset tuomaristolle, on suuri kunnia tulla palkituksi oman alansa parhaiden joukosta.  Mitä pidempään tätä työtä tekee, sitä nöyremmäksi tulee. Viestintätoimistoissa pärjäävät vain ne jotka ovat aina valmiita oppimaan ja psymään kehityksen kärryillä, sillä kun asiakkaalla menee sormi suuhun, hän kysyy meiltä apua. Ja sillä hetkellä täytyy olla sen luottamuksen arvoinen.

Viestinnällä tehdään hienoja asioita, joskus sillä rakennetaan jopa suomalaista tietoyhteiskuntaa ja saadaan sohvaperunat lenkille. Molemmat palkitut keissit ovat esimerkkejä siitä, ettei viestintä tuo pelkästään liiketoimintaa, se voi laajemmin tukea myös koko yhteiskunnan toimintaa.

Onnistuneeseen viestintään tarvitaan ainakin kolmea asiaa: hyvä asiakassuhde, toimiva tiimityö ja substanssiosaamista (myös viestintäihmiseltä). Cisco on asiakkaana loistoesimerkki siitä, että viestintäkonsultilla täytyy olla substanssi hallussa. Netprofilen fokus ICT-alalle mahdollistaa sen, että meillä on syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta, markkinoiden trendeistä sekä myös tiiviimmät suhteet alan vaikuttajiin. Siinä missä moni näkee vaikeita kirjain- ja numeroyhdistelmiä, alan tunteva viestintäihminen näkee tietoyhteiskunnan ytimen. Substanssiosaaminen mahdollistaa sen, että näkee metsän reitittimiltä, kytkimiltä ja kollaboraatioratkaisuilta.

HeiaHeia on puolestaan hieno esimerkki siitä, että intohimon avulla voi paikata budjetin puutteita.  Mitä vähemmän viestintään ja markkinointiin voidaan investoida, sitä tärkeämpää on, että rahat käytetään viisaasti.  Kuten eräs huippu-urheilijakin joskus totesi, työtä tehdään suurella sydämellä.

Tässä työssä ei tehdä menestystarinoita ilman asiakkaita. Minulla on ollut ja on ilo tehdä töitä omien alojensa huippuammattilaisten kanssa. HeiaHeiassa kiitän Olli Oksasta ja Jussi Räisästä, jotka ovat kehittäneet loistavan palvelun ja jotka ovat aina juosseet (lujaa) sen viimeisen metrin, joka viestinnässä jää aina asiakkaalle ja puhemiehille.

Ciscolla on moniakin, joita haluan kiittää: markkinointi- ja viestintäjohtaja Merja Lehtorantaa, jonka kanssa on ollut ilo ja kunnia tehdä jo pitkään yhteistyötä. Voittoisan viestinnän rakentaminen on mahdollista, kun asiakassuhde on syvä, luja, luottamuksellinen ja kun yhdessä tekeminen on myös hauskaa. Silloin viestintäkonsulttikin tuntee aidosti olevansa osa asiakkaansa organisaatiota ja mukana rakentamassa menestystä. Kiitän myös Suomen Ciscon toimitusjohtajaa Esa Korvenmaata sekä Ciscon koko johtoryhmää ja lukuisia muita puhemiehiä.  On mahtavaa, kun puhemiehillä on faktojen lisäksi on myös näkemys hallussa.

Tätä työtä ei myöskään voi tehdä yksin. Toimistossa työskentelemisen parhaita puolia on se, että toimistolla on aina palloseinä ja vertaistuki – saman alan ammattilainen, joka ymmärtää juuri tämän työn haasteet. Niinpä haluan kiittää myös Netprofilen poppoota: Christinaa ja Juhaa hienon (parhaan) toimiston perustamisesta ja loistavien kollegoiden palkkaamisesta sekä esimerkistä, jota on helppo seurata. Kiitos  Essille, Jukalle, Karrille, Outille, Sannalle, Tommille, Ulrikalle ja Vesalle.

Olen aina tiennyt tekeväni työtä, jota olen syntynyt tekemään. Olen onnekas, sillä saan tehdä sitä, mistä nautin. Työlläni on merkitystä sekä minulle että asiakkaille. Vaikka arvostan työtäni myös arkipäivinä, niinä, joina ei jaeta pystejä tai palkintoja, olen silti huippuiloinen tällaisen kilpailuperinteen käynnistämisestä. Arjessa kun juhliminen jää yleensä hetkelliseen tuuletukseen ja sitten taas jo jatketaan matkaa. Pistäessään tällaisia projekteja paperille sitä havahtuu tajuamaan, miten hienoa työtä sitä tekee: Viestintä jättää maailmaan jäljen.

Suorittamisesta vaikuttamiseen

Olen blogannut useaan otteeseen siitä, miten viestinnän ammattilaisten työ on muuttunut. Työn muuttuessa myös tavoitteet ja mittarit ovat menneet uusiksi. Tai pikemminkin, kun tavoitteet ovat muuttuneet, on työkin muuttunut ja tapa mitata sitä.

Joskus tiedottaja osoitti ahkeruutensa kertomalla pomolleen, montako tiedotetta oli vuoden aikana faksannut ja montako tiedotustilaisuutta järjestänyt.  Riitti, kun suoritti ja suorittamista mitattiin.

Sen jälkeen alettiin pohtia, millaisia tuloksia näillä tiedotteilla ja tiedotustilaisuuksilla saadaan aikaiseksi? Alettiin mitata tiedotteen läpimenoa mediassa, eli mediaosumien määrää, kenties jopa sisältöä ja sävyä.  Sisäisessä viestinnässä mitattiin henkilöstön tyytyväisyyttä. Tiedottajat mapittivat tohkeissaan mediaosumia ja toivoivat, että henkilöstö olisi sisäiseen viestintään edes hitusen tyytyväisempi kuin edellisvuonna.

Viestintäammattilaiset ovat aina halunneet päästä kulmahuoneisiin ja johtoryhmään. Viestintä on strateginen työkalu, me vakuuttelemme ja vaadimme arvostusta yrityspäättäjiltä! Niinhän se onkin strateginen työkalu, mutta kun leikepinot eivät päättäjille riitä perusteeksi. Jotta viestintäammattilaiset nostetaan johtoryhmään ja viestintä strategiseksi työkaluksi, täytyy viestintää kyetä myös mittaamaan strategisella tasolla.

Viestintäammattilaisten täytyy uskaltaa asettaa omat tavoitteensa riittävän ylös. Ei riitä, että mitataan medialeikkeiden määrää, vaan pitää mitata, mitä ne leikkeet saavat aikaiseksi: saadaanko uusia asiakkaita, kasvaako myynti, tuleeko uusia liidejä, saadaanko rekrytoitua kovatasoisia ammattilaisia haastavassa rekrytilanteessa, paraneeko asiakasuskollisuus, viihtyvätkö työntekijät talossa entistä pidempään jne.

Mitään ei kannata kuitenkaan mitata ilman, että tavoite on selvillä. Tässä viestintäjohtaja tarvitsee muun johdon apua.  Viestintä ei voi yksin keksiä, mihin suuntaan kippoa ollaan viemässä. Viestintä ei voi myöskään olla yksin vastuussa siitä, että asiakasliideistä saadaan uusia asiakkaita, muutenhan myynnin työ olisi merkityksetöntä.  Viestintä ei myöskään yksin voi olla vastuussa siitä, että henkilöstö viihtyy, muutenhan esimiesten työ olisi samantekevää.

Parhaimmat viestinnän menestystarinat syntyvätkin tilanteissa, joissa viestintä pelaa saumattomasti yhteispeliä muun johdon kanssa kohti yhteistä tavoitetta. Kun viestintä ja muu orkesteri onnistuvat, se ei näy pelkästään leikkeiden määrässä, se näkyy viivan alla.

Tämä viikko pitäisi julistaa viestinnän juhlaviikoksi. Torstaina nimittäin jaetaan viestintätoimistoalan ensimmäiset palkinnot MTL Communications Awards -juhlassa. Jo se on juhlan paikka, että mukaan lähetettiin 55 työtä – minusta on hienoa, että viestinnän ammattilaisten halu tehdä suorittamisen sijaan vaikuttamista on niin kova! Hyvä me!

Itselläni on kolme asiakastyötä mukana shortlist-töiden joukossa.Tuomaristo on jo päätöksensä tehnyt, joten nyt ei auta kuin jännittää. Pitäkää peukkuja!

Etäällä, mutta niin lähellä

Tein etätöitä ensimmäisen kerran joskus vuonna 1989. Olin tuolloin toimittajana sanomalehti Pohjalaisen aluetoimituksessa ja työhöni kuului viikonloppupäivystys joka kolmas viikonloppu. Aina alueella ei ollut juttukeikkaa viikonloppuisin, mutta niin sanottu poliisikierros kuului joka tapauksessa päivystäjän tehtäviin. Tuota hommaa varten ei yleensä kannattanut lähteä toimitukseen, eli hoidin sen kotoa. Matkapuhelinta ei tuolloin ollut kuin harvoilla ja valituilla toimittajilla, joten poliisit soitettiin läpi lankapuhelimen välityksellä. Ja jos poliisilla oli jotain kerrottavaa alueelta, juttu kirjoitettiin kynällä ja paperilla lehtiönnurkkaan, sillä kannettava tietokone oli vielä harvinaisempi työkalu kuin kännykkä. Valmis uutispätkä välitettiin sitten soittamalla pääkallopaikan puhelinpäivystysnumeroon, jossa se saneluni mukaan kirjoitettiin koneelle ja tuutattiin uutispäällikön ruudulle. Silloin tämäkin työtapa tuntui kätevältä, nyt se tuntuu antiikkiselta. Kirjoittaa nyt juttu lehtiöön ja soittaa lankapuhelimella!

Seuraava kosketukseni siihen, että töitä tehdään fyysisesti jotenkin muuten kuin olemalla läsnä, oli noin vuonna 1996. Silloiselle työpaikalleni hankittiin videoneuvottelulaitteet, ja jostain syystä videoneuvotteluhuoneen käyttö tuli minun vastuulleni. Minun tehtäväni oli kouluttaa henkilöstöä käyttämään laitteita. Jouduin käymään kolmipäiväisen koulutuksen, jotta osasin käyttää laitteita niin hyvin, että pystyin neuvomaan muita. En muista laitteistosta mitään muuta kuin sen, että ruutu oli pienempi kuin nykyään keskimääräinen tietokoneen näyttö. Jos vastapuolelle halusi näyttää jotain dokumenttia, se piti tulostaa paperille ja ikään kuin heijastaa vastapuolelle. Äänen laatu oli surkea. Ei ihme, että henkilöstö lensi mieluummin palaveriin Keski-Eurooppaan kuin kokousti sateisessa kotimaassa kömpelöiden laitteiden kera.

Vaikka välineet eivät aina ole tukeneet etäilyä, en ole kuitenkaan menettänyt uskoani etätöihin koskaan. Minulle tärkein työkalu on aina ollut korvien välissä ja se on aina kulkenut mukana, työajoista ja työpaikoista riippumatta. Ajatus siitä, että työtä tehtäisiin vain toimistolla on minusta ollut hassu. Totta kai teen töitä myös toimistolla, mutta aivojani ei saa pois päältä, kun marssin ovesta ulos. Myös elämä ja työelämä ovat nykyään kietoutuneet nykyään yhteen siten, että niiden erilleen repiminen vahingoittaisi luultavasti molempia.

Onneksi nykyajan työvälineet myös tukevat etätyön tekemistä paremmin kuin vuonna 1989 tai 1996. Nykyään minulla on kotona langaton laajakaistayhteys, työn puolesta kannettava käytössä, älypuhelin ja iPad, joista voin myös lukea sähköpostit ja tarvittaessa web-kamerakuvalla varustettu yhteys kollegoihin. Sosiaalisen median ansiosta minulla on lähes IRL-tasoinen tuntuma toimiston meininkiin silloinkin, kun istun kissa sylissä ja läppäri edessä kotona. Myös nykyiset video- ja virtuaalineuvottelujärjestelmät ovat niin hyviä, että niissä unohtaa vastapuolen olevan jossain ihan muualla, kun läsnäolon tunne on niin vahva.

Tykkään olla toimistolla töissä, sillä sosiaalisen kontaktit (ja keskustan lounaspaikat) ovat minulle tärkeitä. Pidän IRL-palavereista asiakkaiden kanssa. Työmatkani on suhteellisen kätevä (julkisella tunti ovelta ovelle). Mutta silloin kun on kiire, tuo tunnin lisäaika aamuisin ja iltapäivisin on aivan ratkaisevan tärkeä. Jos kiireisenä päivänä minulla ei ole varsinaisesti asiaa toimistolle, jään mieluummin kotiin. Työpäivään saa kaksi tuntia lisää tehokasta peliaikaa, kun jää kotiin ilman, että työpäivän pituutta tarvitsee varsinaisesti venyttää. Kotona keskittyminen kirjoitustehtäviin on usein myös helpompaa.

Etätyö on kätevää myös silloin, kun päivän aikana on pakko hoitaa myös äidin tehtäviä, esimerkiksi käydä aamulla lapsen kanssa hammaslääkärissä tai täytyy ehtiä kello viideksi vanhempainkokoukseen. Uskon, että etätyö on yksi niitä asioita, jotka tukevat tasa-arvoa ja helpottavat työn ja perhe-elämän yhteensovittamista. Video- ja virtuaalineuvottelut mahdollistavat myös kansainvälisen tai muuten paljon matkustelua sisältävän työn tekemisen siten, ettei perhe kärsi.

Etätyö on siis työtä, joka joskus joustaa työnantajan eduksi ja joskus perheen eduksi. Mutta silloinkin, kun se joustaa työnantajan eduksi, se ei ole minulta pois. Eikä silloin, kun se joustaa perheeni eduksi, se ei ole työajastani pois. Etätyössä kaikki voittavat, myös ympäristö.

TDC:llä on hauska kamppis etätyöhön liittyen. Voisihan tuota helmikuussa tehdä etätöitä vaikka ihan jossain muualla: www.tdc.fi/hakemus

Hyvää huomista kansallista etätyöpäivää kaikille!

Some-addiktin neuloosi

Olen aiemmin kehunut Facebookissa, kuinka käsityölehti Vogue Knitting  on kunnostautunut sosiaalisessa mediassa, tarkemmin sanottuna ainakin Facebookissa. Toivoin silloin, että suomalaiset käsityölehdet ottaisivat oppia. Taito-lehti on seurannutkin perässä.

Vogue Knitting poustaa Facebookiin kuvia tulevien lehtiensä malleista, ikään kuin täkyinä tulevasta. Lisäksi se nostaa esiin mielenkiintoisia juttuja, jotka saattavat kiinnostaa käsityönharrastajia. Minut ainakin ihanat kuvat saavat kuolaamaan ja käsityösormeni syyhyämään. Vogue Knitting -lehden verkkosivuilta voi ostaa mallien ohjeita, ja osa ohjeista on myös ilmaisia. Tykkään kovasti ajattelutavasta. Minusta etenkin lankavalmistajien kannattaisi ottaa tästä oppia: kaiken ei tarvitse maksaa. Jos esimerkiksi löydän Rowanin (lankamerkki) sivuilta kivoja ilmaisohjeita, tilaan tai ostan luultavasti ohjeeseen sopivat Rowanin langat. Samoin käy käsityölehtienkin kanssa: kun muistan, että sivuilta löytyy kivoja ilmaisohjeita, todennäköisesti ostan sieltä joskus maksullisiakin ohjeita, kirjoja ja lehtiä.

Vogue Knitting on nyt ottanut askelen eteenpäin, tietenkin iPad-maailmaan. Vogue Knittingin iPad-sovellus on ilmainen, mutta sieltä löytyy maksullisia lehtiä ja kirjoja. Ostin kokeeksi alkusyksyn numeron, ja lukukokemus oli ihana! Käsityölehden kauniit, värikkäät kuvat sopivat loistavasti iPadiin. Ohjeet näyttävät kerta kaikkiaan kutkuttavan ihanilta ja mikä parasta: useita mallikuvia voi käännellä 360 astetta. Tähän ei printtilehti pysty.

Ostin myös toisen numeron kokemukseni innoittamana. Nyt täytyy päästä testaamaan, miten iPad-käsityö-lehti toimii tositoimissa, eli sopiiko iPad siihen, että minulla on neuletyö käsissä ja iPad vieressä.

Mielenkiintoista olisi myös törmätä käsityölehteen, joka ajattelee homman vielä pidemmälle. Kun ostan printtikäsityölehteä lehtipisteestä, niin plärään tietysti aina ensin lehden läpi: käsityölehteä ei ole järkeä ostaa, ellei siellä ole yhtään mallia, jonka haluan toteuttaa. Voisiko iPad-lehti toimia samalla logiikalla? Saat lehden ilmaiseksi selattavaksesi, mutta maksat siitä, että saat ohjeen käyttöön? Tämä voisi tarjota myös mielenkiintoista dataa lehden tekijöille, sillä he näkisivät suoraan, mitä ohjeita on ostettu ja kuinka paljon. Se voisi auttaa tekemään entistä parempaa lehteä.

Joka tapauksessa, minä olen koukussa – enkä pelkästään virkkuukoukussa – vaan myös koukussa iPad-julkaisuihin.

Hyvä ruoka, parempi some

Kesäkuun Jenkki-reissullani kiinnitin huomion siihen, miten paikalliset kahvilat ja ravintolat ovat ottaneet sosiaalisen median tosissaan. Liki jokaisen ravintolan ulko-ovessa oli tarra, jossa houkuteltiin asiakasta seuramaan kuppilaa Twitterissä tai klikkaamaan itsensä sisään Foursquaressa.

Suomessa en ole huomannut vastaavaa buumia. Meillä sosiaalinen media mielletään edelleenkin hyvin paljon Facebookiksi. Edistyksillisimmät yritykset ovat toki perustaneet jo Facebook-sivut, mutta miettivät vielä, mitä sivuilla pitäisi tehdä.

Facebook-yrityssivujen logiikka ja hyödyt yritysten kannalta ovat kuitenkin erilaiset kuin Twitterin tai varsinkin Foursquaren. Kun ihminen tykkää yrityssivuista, hänen kavereilleen lähtee kerran viesti aiheesta. Sen jälkeen kaveripiiri ei välttämättä huomaa mistään, että tykkäät Ches Dominiquesta. Facebookin hyödyt tulevat siitä, että ravintola pystyy kertomaan esimerkiksi kampanjoistaan tykkääjilleen ja he voivat käydä sivuilla keskusteluita.

Sijaintipalvelut, kuten Foursquare, ovat mielestäni etenkin ravintoloiden ja kuppiloiden kannalta erittäin potentiaalisia. Itsekin klikkaan itseni lähes aina lounaalla 4sq:een. Luultavasti useimmat suomalaiset ravintolanpitäjät eivät edes tiedä kyseisestä palvelusta, saati sitä, että niiden  asiakkaat kliksuttelevat itsensä 4sq:ssa sisään, liittävät kommentteja ja kuvia mukaan ja useimmiten automaattisesti jakavat tämän päivityksen sekä Facebook-kavereilleen että Twitter-seuraajilleen.

Ravintolabisnes jos jokin perustuu suosituksiin. Siksi se, että näet tutun käyvän säännöllisesti jossain tietyssä ravintolassa, saa todennäköisemmin sinutkin kokeilemaan kyseistä paikkaa. Kun päivitys lähtee automaattisesti useampaan eri some-kanavaan, monikertaistuu silmäparien määrä.

Mikä sitten motivoi tällä hetkellä suomalaisia kliksuttamaan itsenä sisään Foursquaressa? Ovessa ei ole tarraa, jossa siihen kannustettaisiin ja vain aniharva paikka tarjoaa sisäänkirjautuneille etuja. Suomessa homma perustuu vielä toistaiseksi siihen, että Foursquaressa eniten tiettyyn paikkaan itsensä klikannut saa kyseisen paikan pormestariuden (tai some-kielellä mauriuden, eng. mayor).

Jenkeissä monikin kuppila tai esimerkiksi kauppakeskus kannustaa päivittämään sijaintitietojaan. Klikkaamalla itsensä sisään saa jotain pientä, vaikka kahvikupillisen. Foursquare-pormestari voi saada kutsuja VIP-tilaisuuksiin tai jälkiruoan kaupan päälle. Mahdollisuudet kanta-asiakkaiden palkitsemiseen ovat rajattomat. Myös asiakkaista saatava data on mielenkiintoista ja auttaa varmasti kampanjojen ja palvelujenkin suunnittelussa.

Jos pelkästään oman suosikkipaikan pormestarius motivoi ihmisiä käyttämään sijaintipalveluita ja kertomaan kavereilleen, missä syövät lounaansa tai juovat kahvinsa, miten paljon lisämotivaatiota he saisivat, jos palkintona olisi mauriuden lisäksi jotain muutakin? Jos palkintona olisi jotain aineellista hyvää, olen varma, että entistä useampi ryhtyisi sijaintipalveluita myös käyttämään. Hyvä kello kauas kuuluu, some vielä kauemmaksi.

Foursquaresta on nyt kiinnostunut ainakin Hesburger. Suhtautuminen aiheeseen ei ole varauksettoman hehkuttavaa, kuten Ottomatias Peuran blogaus osoittaa. Hannu Karvosen kommentti blogaukseen on mielestäni oikeilla linjoilla: rohkea rokan syö. Sosiaalisesta mediasta tulevat hyötymään eniten ne yritykset, jotka uskaltavat strategiansa sallimissa raameissa kokeilla ja leikkiä. Varman päälle pelaavat dinosaurusorganisaatiot suhtautuvat joka tapauksessa someen epäillen, siellä kun ei voi viilata jokaista virkettä brändimanuaalin mukaan. Odotan mielenkiinnolla, miten Hesburger jatkaa kampanjaansa ja innostaako esimerkki muita mukaan. Toivon, että näin käy.

Tarkoitukseni ei ole väittää, että sosiaalinen media ja sen palvelut takaisivat menestyksen kaikille ravintoloille tai että kaikkien pitäisi edes olla mukana. Hyvä ruoka, palvelu, miljöö ja sopiva hinta ovat edellytys sille, että somessa puhutaan hyvää. Samalla lailla, kun keittiössä pitää tietää, miten siellä toimitaan ja mitä ollaan tekemässä, täytyy sosiaalisessa mediassakin olla ison kuvan olla ensin kirkas. Hutkimalla menee some-soppakin sekaisin.

Voihan saasta!

Minulle on opetettu, että suomalaiset ovat siistiä ja puhtautta rakastavaa kansaa. Onhan meillä sauna ja maailman paras hanavesi! Me ostamme käsidesiä ja vuoraamme pöntönreunukset paperilla, jotta ulkomailla eivät basillit tarttuisi meihin. Suomalaisten siisteys on kuitenkin myytti, ainakin jos pääkaupunkiseutua katselee.

Jokaisen massatapahtuman jälkeen Helsinki muistuttaa hajun perusteella ulkohuussia ja roskien määrän perusteella pullonpalautuspistettä.

Valitettavasti seinänvessojen käyttäminen ei rajoitu pelkästään massatapahtumiin, vaan miehiä näkee lorottelemassa tuon tuosta. Lauantai-iltana näin esimerkiksi täysi-ikäisen, suhteellisen selväpäisen miehen nojaavan rautatieaseman pääsisäänkäynnin viereiseen seinään ja lorottelevan reteästi siihen. Näky ei ole kamalan poikkeuksellinen, valitettavasti. Tuohon aikaan oli vielä valoisaa, joten en halua ehkä edes tietää, miten yleistä seinävessailu on pimeän aikaan. Jotenkin nimittäin kuvittelen, että useimmilla ihmisillä olisi edes pieni yritys käyttäytyä säällisesti valoisaan aikaan julkisella paikalla.

Ratkaisu tähän ei ole pelkästään käymälöiden lisääminen. Veikkaan, että rautatieasemalta 200 metrin säteellä löytyy useampikin käymälä ja baarinvessa, joiden palveluita voisi käyttää. Aikuinen mies jaksaa kävellä vaikka 500 metriä vessaan, sillä äitinä tiedän, että varsin pieni lapsikin jaksaa kävellä sen verran.

Lauantai-iltana astuin myös keskellä Mikonkadun jalkakäytävää koiranläjään. Ei siis riitä, että joudun väistelemään miesten aiheuttamia lammikoita, joudun myös väistelemään laiskojen koiranomistajien jättämiä maamiinoja.

Pistäydyimme myös keskustassa sijaitsevassa kahvila-ravintolassa ennen syömään menoa. Kävin naistenhuoneessa, enkä pitänyt näkemästäni. Vessan lattia oli kurainen (toivottavasti se oli kuraa!). Pönttö oli likainen ja vessa kaiken kaikkiaan epäsiisti. Olisin jopa valmis maksamaan vessasta euron tai kaksi, jos se olisi puhdas. Tasokkaana pidetyn paikan kuuluisi joka tapauksessa siivota vessatilat kerran tunnissa.

Kyse ei ole rahasta, eikä ajasta - kyse on asenteesta. On tullut mieleeni, että Seppo Rätyn sutkautus voitaisiin pistää uusiksi: Suomi on paska(inen) maa. 

Ihmisenä oleminen ehdottomasti sallittu!

Kauppalehti listasi eilen asioita, joita sosiaalisesta mediasta blogaava Jeff Bullas kehottaa välttämään Facebook-päivityksissään. Kiellettyjen asioiden lista on pitkä ja herättää kysymyksen, mistä ihmeessä mies itse sitten kertoo Facebookissa, kun liki kaikki on epäilyttävää tai jopa vaarallista. En ole ihan varma, haluaisinko hänen kaltaisiaan kavereita Facebookiin...

Sosiaalisessa mediassa me kerromme itsestämme: ihmisenä, yksityishenkilönä ja ammattilaisena. Itse olen sitä mieltä, että kaikki lähtee sinusta itsestäsi, persoonastasi. Kukaan ei jaksa olla kaverisi tai seurata juttujasi, jos ainoa päässäsi oleva ajatus on se, ettet vain paljasta itsestäsi mitään. Usein tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka päätyvät olemaan hiljaa tai pelkästään "mainostamaan" työhönsä liittyviä juttuja. Kukaan ei kuitenkaan ole Facebookissa kaverisi ensisijaisesti sen vuoksi, että häntä kiinnostavat sinun työnantajasi uudet tuotteet tai palvelut. Hän on kiinnostunut sinusta, ja ehkä sen myötä joskus työhösi liittyvistäkin asioista. 

Minulla on kolme ohjetta Facebookin käyttäjille: 1) kavereiksi ei tarvitse hyväksyä kaikkia ja profiilin julkisuutta voi ja kannattaa rajata, 2) käytä järkeäsi sen suhteen, mitä jaat ja 3) relaa, hyvä ihminen.

Ihmiset miettivät liikaa, kiinnostaako kaikkia lukea statuksiani, uutisiani, HeiaHeia-päivityksiäni tai katsoa kuviani. Minulla on monia kavereita, eikä osaa varmastikaan kiinnosta harrastukseni, työni, perheeni jne. Jos jotain ei kiinnosta mikään asia minussa tai elämässäni, niin hänen on syytä sitten miettiä, miksi on FB-kamuni. Jos taas jokin asia kiinnostaa, niin sitten kannattaa keskittyä niihin asioihin. Eihän lehdestäkään lueta kaikki juttuja, sieltä poimitaan ne jutut, jotka kiinnostavat. :)

Ohessa kuitenkin kommenttini Jeffin kiellettyjen asioiden listaan.
1) Lomamatkasta etukäteen kertominen voi olla typerää, jos on hyväksynyt Facebook-kavereikseen tuntemattomia tai jos oma profiili on avoin. Toisaalta, sama asia voi selvitä työpaikan out of office -viestistä tai postia pursuavasta postilaatikosta, jos postin kääntäminen on unohtunut.
2) Kännisekoilukuvia tai -statuksia jakaessa kannattaa muistaa, että kuvat voivat päätyä esimerkiksi tulevan mahdollisen pomon silmiin. Vaikka profiilisi olisi suljettu, niin joku kavereistasi voi ottaa näytönkaappauskuvan Facebook-seinästäsi ja pistää sen jakoon. Toisaalta nykynuoret jakavat kuvia niin estottomasti, että työnantajienkin on siihen jossain vaiheessa totuttava. Hiprakka- tai halailukuvissa en sen sijaan näe mitään pahaa.
3) Bileinfojen jakaminen netissä on todellakin typerää. Perusta bileitä varten tapahtuma ja jaa sen kautta tiedot vain niille, joita haluat mukaan. Mainitse kutsutuille, etteivät hekään saa kertoa bileistä omissa statuksissaan. Tiedän lukuisia tapauksia, joissa pienet kotipirskeet ovat päättyneet katastrofiin, kun porukkaa on tullut paikalle kutsumatta ja kaverin kaverin kaverit ovat hajottaneet paikkoja ja varastaneet tavaraa.
4) Jos pikkujouluissa ei sekoilla, voi kuvia aivan hyvin jakaa. Muista hyvät tavat: älä jaa kuvia muista ihmisistä, jotka eivät ole kuvissa aivan "edukseen" tai tägää heitä.
5) Älä hauku netissä ketään tuntemaasi ihmistä. Netissä kaikki voi aina päätyä väärien ihmisen silmiin. Sitä paitsi vaikutat itse vain idiootilta. Jokaista harmittaa joskus. Mieti, miten voit purkaa pahan mielesi katumatta sanojasi.
6) Työpaikalla ei ole aina kivaa. Jos siellä ei ole koskaan hyvä olla, niin on aika vaihtaa työpaikkaa, eikä avautua siitä netissä. Katso kohta 5. Hyvä ja valistunut työnantaja kertoo henkilöstölleen, miten paljon ja miten on sopivaa puhua työpaikan asioista. Potkuilla uhkaaminen tai niiden antaminen ei saa olla ensimmäinen vaihtoehto. Kritiikistä pitää oppia, myös pomojen.
7) Valheella on lyhyet jäljet, varsinkin netissä. Internet on vaarallinen paikka ihmisille, jotka eivät osaa käyttää järkeään.
8) Kaikkea ei tarvitse jakaa. Varsinkaan, jos ne ovat sinun yksityisasioittesi lisäksi jonkun muunkin yksityisasioita.
10) Käytä eri salasanoja eri palveluissa.
11) Vai on netti oikein täynnä pedofiileja! Jos tunnet kamusi ja profiilisi on suljettu, voit jakaa kuvia lapsistasi tervettä järkeä käyttäen. Muista, että lapsellakin on oikeus yksityisyyteen. Älä jaa kaikkia hänen mokauksiaan Facebook-statuksissasikaan. Etenkin teinit saattavat loukkaantua herkästi. Opeta myös lapsiasi käyttäytymään vastuullisesti ja turvallisesti netissä.
12) Mieti omaa rooliasi eri palveluissa. Jos Facebookissa kerrot vain yksityiselämästäsi ja siitäkin yksityiskohtaisesti, sitä ei kannata linkata LinkedIniin. Sen sijaan ammatilliset/puoliammatilliset blogit ja Twitter-profiilit voi aivan hyvin linkittää LinkedIniin. Ihminen on kokonaisuus, hänessä on henkilökohtainen ja ammatillinen puoli, joita ei voi koskaan täysin erottaa. Jos olisin palkkaamassa viestintä- tai markkinointitehtäviin ihmistä, olisin työnantajana enemmän huolestunut, jos ihmisestä ei löydy sosiaalisesta mediasta yhtään mitään kuin siitä, että hän on joskus Tweetannut harrastuksistaan.
13) Ihmisen taloudellisen tilanteen voi päätellä myös pukeutumisesta, autosta ja kotiosoitteesta. Sitä paitsi verotiedot ovat Suomessa julkisia.
14) Suurin osa ihmisistä elää varsin säännöllistä elämää: käy virka-aikaan töissä, tiettyyn aikaan harrastuksissa ja kaupassa. Kesämökeille murtaudutaan luultavasti heinäkuussa kaikkein vähiten, sillä on melkoisen todennäköistä, että mökillä on silloin talon väki paikalla. Jälleen kerran, tärkeämpää on rajata profiilinsa näkyvyys kuin hermoilla siitä, voiko joku päätellä minun työskentelevän klo 8-16.
15) Mokailu voi antaa myös ihmisestä sellaisen kuvan, että hän on ihminen eikä suhtaudu itseensä liian vakavasti.
16) Yleensä uskontoa ja politiikkaa on pidetty sopimattomina puheenaiheina, mutta tämäkin tuntuu olevan muuttumassa. Esimerkiksi jytkyvaalien jälkeen politiikasta tunnutaan keskustelevan avoimemmin turuilla ja toreilla, miksei siis netissäkin. Se, miten avoimesti haluaa ja voi ottaa kantaa, riippuu täysin muun muassa omasta työstä ja siitä, sattuuko olemaan puolue- tai seurakunta-aktiivi. Jos olet ehdokkaana eduskuntavaaleissa, niin kerro ihmeessä, mitä mieltä olet Kreikan kriisistä - se luultavasti kiinnostaa potentiaalisia äänestäjiäsi. Mielestäni ihmisillä on oikeus mielipiteisiin ja niiden ilmaisemiseen. Toki kannattaa ottaa huomioon, ettei netti unohda. Se, mitä mieltä asioista olit 18-vuotiaana tai millaisia kuvia silloin itsestäsi jaoit, saattaa harmittaa siinä vaiheessa, kun 28-vuotiaana olet hakemassa työpaikkaa.

Mistä tunnet sä tiimikaverin?

Muistan vielä ajan, kun tiimityö lanseerattiin ja puolet suomalaisista kävi työpaikkansa kanssa tiimikoulutuksissa, joiden pääasiallinen sisältö tuntui olevan siinä, että tiimi osaa koota kaljakoreista tornin ja tiimin syliin uskaltaa kaatua.

Olen vuoden 95 jälkeen tehnyt työtä useissakin ”tiimeissä” ja johtamisesta kiinnostuneena olen seurannut tämän tiimityömallinkin toimivuutta. Joskus tiimeillä on tiimityön kanssa varsin vähän tekemistä. Tiimiksi kutsutaan ihmisiä, jotka tekevät työtään samassa huoneessa tai tiimityöstä puhutaan, kun pitää uskotella henkilöstölle tai asiakkaille, ettei meillä kukaan tee asioita yksin. Vastuuta kannetaan yhdessä ja diibadaaba. Monissa tiimeissä useimmat ovat puurtaneet yksin ongelmiensa kanssa, sillä varsin monissa yrityksissä esimerkiksi palkitsemisjärjestelmä ohjaa tällaiseen itsekkääseen… anteeksi, itsenäiseen toimintatapaan.

Ennen nykyistä työpaikkaani ovat viestintäalalla toimivista yrityksistä asiakaslehtitalot onnistuneet pääsemään lähimmäksi sitä, mitä minä oikeasti kutsun tiimityöksi. Tämä on johtunee ehkä siitä, että lehdenteon prosessi ja osaamisalueet luontevasti vaativat ja tukevat tiimiytymistä. Jokaisella on oma rooli, mutta tavoite on yhteinen. Jos kaverin osaaminen tai aika ei johonkin riitä, joku paikkaa.

Yritys voi piirrellä organisaatiokaavioihinsa millaisia tiimejä tahansa, mutta oikeasti tiimityötä ei tehdä paperilla vaan IRL. Liiallinen paperilla suunnitteleminen saattaa olla jopa tiimin toimimisen kannalta ongelma: tällöin tiimidynamiikka ja ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet yritetään puristaa exceliin. Ja kuten asiakaslehtitalojen tiimeistä voi oppia, paras ja hyödyllisin tiimi syntyy silloin, kun ihmiset ja heidän osaamisensa ovat erilaisia ja täydentävät toisiaan. Sellaista asiaa ei aina paperille voi piirtää.

Vaatii työnantajalta todella rohkeutta palkata riittävän erilaisia ihmisiä, jotta monesta epätäydellisestä syntyy yksi täydellinen.

Tämän blogaukseni tahdon omistaa hienolle tiimikaverilleni, joka on huomenna jäämässä vanhempainvapaalle. Exceliin jää valtaisa aukko kohdallesi, Jukka.

Some pärjää uutisvertailussa

Aamulla bussissa joku luki aamun lehdestä Japani-uutisia samaan aikaan, kun itse surfailin puhelimellani lukien Twitterin kautta uutisia, joista tuoreimmat oli päivitetty muutamaa minuuttia aiemmin. Japanin katastrofin tapahtumat osoittavat selvästi sen, miten maailma on muuttunut uutisvälitysmielessä. Kun tapahtuu isoja asioita ja nopeasti, niin painettu uutinen ei vain pysy perässä. Tuntuu, ettei edes verkkomedia pysy perässä. Viikonloppuna varmasti Twitter oli se, josta asiat saattoi bongata nopeimmin. Ainoastaan live-uutiskuva pystyi parempaan.

Sosiaalinen media ja mikroblogaaminen osana sitä ovat nopein tiedonvälityskanava ja nopein tiedonhankkimiskanava silloin, kun rytisee ja infra ympärillä sortuu. Itse seurasin esimerkiksi Alexander Stubbin tweetailua ahkerasti. Facebookin kautta välittyi tietoa myös kohtuullisen hyvin, sillä aika monilla oli joku tuttu Japanissa, joka pisti sanaa kiertämään. Facebookin kautta luin myös rauhoittavampia uutisia siinä vaiheessa, kun perinteinen media eteni mässäilylinjalla.

Nyt tietysti joku älähtää, ettei kansalaisjournalismiin voi luottaa. Kun kuka tahansa voi tweetata tapahtumista, puuttuu välistä journalistin lähdekritiikki ja luotettavuus. Jep. Onhan se tietysti noinkin, mutta jos journalistin lähteet ovat tätä tasoa, niin aivan sama: http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/Japanilaismies%2050%25%20todenn%C3%A4k%C3%B6isyys%20ett%C3%A4%20meille%20valehdellaan/art-1288375568482.html

Tee minut onnelliseksi, mä olen niin onneton!

Seurasin muutama viikko sitten TV2:n Työpahoinvointikeskustelua. Itse haluaisin käydä mieluummin työhyvinvointikeskustelua. Työhyvinvointia on kuitenkin todella paljon, väittäisin että jopa suurin osa tuntemistani ihmisistä kokee työssä ja työstä iloa. Olen tehnyt työtä myös työttömien kanssa ja ovat lähes poikkeuksetta olleet kanssani samaa mieltä: työ tuo elämään iloa, tai heidän tapauksessaan se toisi elämään iloa.

Totta kai jokaisen työssä on huonoja hetkiä, ikävää palautetta, aikataulupaineita tai epäonnistumisia. Myös elämän muut asiat heijastuvat työfiiliksiin niin hyvässä kuin pahassa. 

Monet kuitenkin kuvittelevat, että työhyvinvointi on jotain, joka tulee ylhäältä annettuna – tai se on jostain muusta kiinni kuin itsestä. Se on ay-liikkeen, pomon tai kollegan vastuulla. Ei ainakaan minun.

Suurin osa työstressistä  johtuu lukemani mukaan työpaikan ihmissuhteista. Ja kuten kaikissa muissakin ihmissuhteissa, muutos parempaan lähtee itsestä.Ohessa muutama vinkki niille, jotka eivät ole tällä viikolla lomalla ja se jurppii aivan suunnattomasti.

Minä olen itseni tärkein onnellisuutta lisäävä tekijä. Tee tänään asiat niin, että olet hyvä kollega, asiakas, pomo tai yhteistyökumppani. Ole tänään hyvä ihminen. Siitä tulee hyvä mieli, itsellekin.

On asioita, jotka eivät parane pelkästään omaa asennetta korjaamalla. Asenteen lisäksi tarvitaan tekoja. Lopeta valitus, ryhdy tekoihin. Se joka haluaa, keksii keinot - se joka ei halua, keksii selitykset. Valitus pitää karsia minimiin muissa yhteyksissä kuin virallisissa palavereissa tai keskusteluissa, joissa ne oikeasti käsitellään ja niihin mietitään ratkaisut. Ajoittaiset jupinat kahvinkeittimen ääressä kuitenkin kuuluvat asiaan. Ihminen, jolla ei ole koskaan nuristavaa työstään on jo niin tympäänyt, että hän ei jaksa edes jupista. Välinpitämättömyys on pahempi asia kuin ärtymys. Kun on henkisesti kuollut, ei koskaan tunnu pahalta.

Oletko koskaan ollut kokouksessa, jossa pyydetään palautetta ja kehitysideoita, eikä kukaan sano mitään? Pomo tai kollega ei ole ajatustenlukija. Jos kaipaat jotain, niin sano se ääneen oikeassa yhteydessä.  

Sosiaalisen median aikakautena jupina purkautuu helposti esimerkiksi Facebookissa. Fiksut organisaatiot ja esimiehet ovat tuntosarvet herkkänä sosiaalisessa mediassa ja ottavat siellä käydyn jupinan vakavasti. Vakavasti ottaminen ei tarkoita sitä, että annetaan potkut kertalaakista tai kielletään Facebook. Ratkaisu ei ole kieltäminen vaan johtamisen kehittäminen. Jos sinusta tuntuu, etteivät alaisesi sano suoraan asioita vaan jupisevat selän takana, vika  voi olla heissä, mutta se voi olla myös siinä, ettet osaa ottaa palautetta vastaan.Tai otat sen vastaan, mutta et tee asialle mitään.

Sosiaalista mediaa tärkeämpää on kuitenkin se, että pomot jatyöntekijät ehtivät nähdä toisiaan riittävästi. Jos pomot laukkaavat koko ajan palavereissa, he eivät ehdi aistia, miten työyhteisö voi. He eivät kuule, nauretaanko työpaikalla riittävästi. Pomoilta pitäisi kieltää työhuoneiden ovien kiinni laittaminen tai liikennevalojen käyttäminen. On erittäin tärkeää, että pomot käyvät syömässä tai juovat kahvia henkilöstön kanssa. Jos alaiset ovat tällaisesta lähentelystä kiusaantuneita, on edellisestä yhteishetkestä kulunut joko aivan liian pitkä aika tai sitten henkilöstöä harmittaa, etteivät he pääse jurputtamaan lounaalla vapaasti. Molemmat ovat huolestuttavia merkkejä.

Jos työpahoinvointi syntyy siitä, että sinänsä mielekästä työtä on vain liikaa, on syytä aika opetella uudenlaista työkulttuuria. Jos on liikaa työtä, todennäköisesti toimivin ratkaisu on vähentää palavereita. Kokemukseni mukaan etenkin ”pehmeillä aloilla” palavereita pidetään ihan liikaa ja niihin kutsutaan ihan liikaa ihmisiä, koska kuvitellaan sen olevan demokratiaa. Oikeasti sen on vastuunpakoilua. Kun kutsutaan kaikki keskustelemaan ja päättämään asiasta, kuvitellaan, että oma vastuu pienenee, jos jokin päätöksessä menee pieleen. Sama pätee sähköpostin käyttöön: mieti, mitä asioita jaat sähköpostilla ja miten isolle joukolle.

Juhani Tamminen totesi Työpahoinvointi-illassa, että työssajaksamiseen pätevät samat säännöt kuin urheiluun: pitää huolehtia työn, levon ja huollon oikeasta suhteesta. Jos olet töiden jälkeen aina aivan poikki, se ei välttämättä tarkoita, että töitä on liikaa – se voi johtua myös siitä, että nukut liian vähän tai olet fyysisesti huonossa kunnossa. Mieti, mistä väsymys johtuu.